Olipa kerran, keskellä syvää talvea, kuningatar ompelemassa eebenpuunmustan ikkunankarmin ääressä. Katsellessaan, kuinka lumi leijaili alas kuin höyhenet, hän pisti neulalla sormeensa. Kolme pisaraa punaista verta putosi valkoiselle lumelle. Näky oli niin kaunis, että hän esitti toiveen. "Toivon lasta, joka olisi valkoinen kuin lumi, punainen kuin ruusut ja musta kuin tämä eebenpuu", hän kuiskasi. Pian hänen toiveensa toteutui! Hän sai pienen tytön ja antoi tälle nimeksi Lumikki. Mutta surullista kyllä, hyvä kuningatar menehtyi, ja kuningas meni uusiin naimisiin. Tämä uusi kuningatar oli hyvin kaunis, mutta hän oli myös hyvin ylpeä ja osasi taikoa. Hänellä oli seinällään erityinen peili, joka osasi puhua. Eräänä aamuna uusi kuningatar seisoi peilin edessä ja kysyi: "Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?" Peilin pinta pyörteili savuna, valmistautuen vastaamaan.

Moniin vuosiin peili vastasi aina: "Te, kuningattareni, olette maan kaunehin." Tämä sai kuningattaren hymyilemään, sillä hän tiesi, ettei peili koskaan valehdellut. Mutta vuodet kuluivat, ja Lumikki kasvoi aikuiseksi. Hän oli ystävällinen, lempeä ja kauniimpi joka päivä. Eräänä aamuna, kun kuningatar esitti kuuluisan kysymyksensä – "Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?" – peili antoi erilaisen vastauksen. "Te, kuningattareni, olette kaunis, se on totta. Mutta Lumikki on tuhat kertaa teitä kauniimpi." Kuningatar vihertyi kateudesta! Hän ei sietänyt olla toiseksi paras. Hän kutsui kuninkaallisen metsästäjän, ison miehen, jolla oli syvä ääni. Hän osoitti tätä pitkällä sormellaan ja antoi kauhean käskyn: "Vie prinsessa metsään", hän sihahti, "ja varmista, ettei hän koskaan palaa!" Metsästäjä kumarsi ja otti Lumikkia kädestä.

Metsästäjä vei Lumikin syvälle metsään, missä puut kasvoivat tiheässä ja varjot olivat pitkiä. Kun he saapuivat hiljaiselle aukiolle, hän pysähtyi. Hän katsoi suloista prinsessaa, joka poimi luonnonkukkia, ja hänen sydämensä heltyi. Hän ei voinut satuttaa tätä. "Pakene, poloinen lapsi!" metsästäjä huusi, laskeutuen polvilleen. "Juokse metsään ja piiloudu. Kuningatar haluaa satuttaa sinua. Et saa koskaan palata kotiin!" Lumikki oli kauhuissaan. Hän kääntyi ja juoksi niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Hän juoksi terävien kivien yli ja piikkisten pensaiden läpi. Tuuli ulvoi, ja puut tuntuivat kurottavan häntä kohti tarttuvilla oksillaan. Juuri kun aurinko alkoi laskea, hän näki kaukana oudon pienen hahmon. Se ei ollut kivi, eikä se ollut puu. Se näytti pieneltä katolta, jolla oli pieni savupiippu.

Lumikki hiipi lähemmäs. Se oli suloinen pieni mökki, jossa oli pyöreät ikkunat ja olkikatto. Hän koputti oveen – kop, kop, kop – mutta kukaan ei vastannut. Hän työnsi oven auki ja kurkisti sisään. Kaikki talossa oli uskomattoman pientä! Siellä oli matala pöytä, johon oli katettu seitsemän pientä lautasta, seitsemän pientä lusikkaa ja seitsemän pientä mukia. Seinää vasten seisoi seitsemän pientä sänkyä, kaikki peitettyinä puhtailla valkoisilla lakanoilla. Lumikki oli niin nälkäinen ja väsynyt. Hän söi pienen palan vihanneksia jokaiselta lautaselta ja otti kulauksen jokaisesta mukista. Sitten häntä alkoi väsyttää niin paljon, että hän käpertyi seitsemän pienen sängyn poikki ja nukahti sikeään uneen. Mutta talo ei ollut tyhjä. Kuun noustessa seitsemän kirkasta lyhtyä keikkui puiden lomitse. Mökin omistajat olivat tulossa kotiin töistä!

Ne olivat seitsemän kääpiötä! He marssivat taloonsa laulaen iloista laulua. Mutta heti kun he nostivat lyhtynsä ylös, he pysähtyivät. "Kuka on istunut minun jakkarallani?" kysyi ensimmäinen kääpiö. "Kuka on syönyt minun lautaseltani?" kysyi toinen. "Kuka on juonut minun kupistani?" kysyi kolmas. He hiipivät kohti makuuhuonettaan. Siellä, sikeästi heidän sänkyjensä poikki nukkumassa, oli Lumikki. Hän näytti niin rauhalliselta, etteivät he halunneet herättää häntä. He antoivat hänen nukkua aamuun asti. Kun aurinko nousi, Lumikki avasi silmänsä ja näki seitsemän parrakasta naamaa tuijottamassa häntä! Hän haukkoi henkeään ja nousi istumaan, vetäen peiton leukaansa asti. Olivatko nämä pienet miehet ystävällisiä, vai suuttuisivatko he siitä, että hän oli syönyt heidän illallisensa?

Kääpiöt olivat ihania! Kun Lumikki kertoi heille surullisen tarinansa, he pyyhkivät silmiään. "Voit jäädä meille!" he sanoivat. "Voit laittaa ruokaa ja pitää talon siistinä, kun me kaivamme kultaa vuorilla." Lumikki oli hyvin onnellinen. Mutta hänen piti olla varovainen. "Älä päästä ketään sisään", vanhin kääpiö, Viisas, varoitti häntä. "Paha kuningatar osaa taikoa." Linnassa kuningatar käveli peilinsä luo, ajatellen olevansa taas kaunein nainen. Hän kysyi: "Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin?" Peili vastasi: "Yli seitsemän kukkulan, seitsemän vuoren takana, seitsemän kääpiön mökissä asuu Lumikki, kaunein heistä kaikista." Kuningatar iski nyrkkinsä pöytään! Hän tiesi tarkalleen, mitä tehdä. Hän meikkasi kasvonsa näyttääkseen vanhalta kaupustelijaeukolta ja kietoutui tummaan viittaan. Hän nappasi korillisen myrkytettyjä lahjoja ja suuntasi metsään.

Lumikki oli siivoamassa mökkiä, kun hän kuuli ulkoa käheän äänen. "Hyvää kauppatavaraa! Kauniita esineitä!" Lumikki kurkisti ulos ikkunasta. Hän ei nähnyt äitipuoltaan; hän näki vain vaarattoman vanhan naisen myymässä värikkäitä nauhoja. "Kai minä voin päästää hänet sisään", Lumikki ajatteli. Hän avasi oven salvan. "Oi, katso tätä kaunista punaista nauhaa mekkoosi", vanha nainen krakahti. "Anna kun sidon sen sinulle kunnolla." Lumikki seisoi paikallaan. Vanha nainen nyöritti liivin nopeasti ja veti sen tiukalle – niin tiukalle, ettei Lumikki saanut henkeä! Hän haukkoi ilmaa ja kaatui pyörtyneenä lattialle. "Nyt minä olen kaunein!" kuningatar käkätti ja juoksi pois. Lumikki makasi liikkumattomana lattialla. Kääpiöt olivat yhä kilometrien päässä kaivoksella.

Onneksi kääpiöt tulivat kotiin aikaisin! He näkivät Lumikin lattialla, leikkasivat tiukan nauhan poikki, ja Lumikki veti syvään henkeä. Hän oli turvassa! He varoittivat häntä uudelleen: "Älä avaa ovea kenellekään!" Mutta kuningatar kysyi peililtään kysymyksen uudelleen, ja taas se sanoi Lumikin olevan kaunein. Kuningatar oli raivoissaan! Hän meni salaiseen huoneeseen ja valmisti kauhean myrkyn. Hän kastoi kauniin punaisen omenan porisevaan pataan. Omena näytti herkulliselta, mutta yksi puraisu saisi kenet tahansa nukkumaan ikuisesti. Naamioituneena suloiseksi maanviljelijän vaimoksi kuningatar palasi mökille. Hän koputti ikkunaan. "Minulla on maukkaita omenoita", hän kuiskasi. "En uskalla päästää teitä sisään", Lumikki sanoi. "Sinun ei tarvitsekaan päästää minua sisään", nainen hymyili, ojentaen omenan ikkunan läpi. "Ota tämä lahjaksi. Katso miten punainen se on." Lumikilla oli nälkä, ja omena näytti niin hyvältä. Hän ojensi kätensä.

Lumikki otti omenan. Hän haukkasi siitä pienen palan – rouskis. Yhtäkkiä huone alkoi pyöriä. Hän kaatui lattialle eikä herännyt. Kuningatar nauroi pahaenteistä naurua: "Valkoinen kuin lumi, punainen kuin veri, musta kuin eebenpuu! Tällä kertaa kääpiöt eivät voi sinua herättää!" Kun kääpiöt tulivat kotiin, he yrittivät kaikkea. He löysäsivät hänen nauhojaan, kampasivat hänen hiuksensa ja pesivät hänen kasvonsa vedellä, mutta Lumikki makasi liikkumattomana. He itkivät ja itkivät kolme kokonaista päivää. Hän näytti niin kauniilta, aivan kuin olisi vain nukkunut, etteivät he voineet haudata häntä pimeään maahan. Sen sijaan he rakensivat kirkkaasta lasista arkun, jotta he voisivat aina nähdä hänet. He asettivat sen kukkulalle ja vartioivat sitä vuorotellen. Vuodenajat vaihtuivat. Talvi tuli ja meni. Sitten, eräänä aurinkoisena iltapäivänä, prinssi ratsasti valkoisella hevosellaan metsän halki. Hän näki lasiarkun ja pysähtyi. Hän nousi hevosensa selästä ja käveli sitä kohti.

Prinssi katsoi lasin läpi ja näki Lumikin. Hän rakastui tähän välittömästi. "Olkaa niin kilttejä", hän sanoi kääpiöille, "antakaa minun viedä hänet linnaani. Kunnioitan ja suojelen häntä ikuisesti." Kääpiöt näkivät, että prinssi oli ystävällinen ja vilpitön, joten he suostuivat. He nostivat lasiarkun harteilleen kantaakseen sen prinssin hevosen luo. Mutta heidän kävellessään yksi kääpiöistä kompastui puunjuureen! Töks! Arkku tärähti voimakkaasti. Myrkytetyn omenan pala, joka oli juuttunut Lumikin kurkkuun, irtosi ja lensi ulos hänen suustaan. Lumikin silmät räpyttelivät. Hän veti syvään henkeä ja nousi istumaan. Arkun kansi avautui. Hän katsoi ympärilleen hämmästyneenä ja näki prinssin polvistuneena edessään. "Missä minä olen?" hän kysyi. Prinssi otti hänen kätensä hellästi.

"Olet turvassa kanssani", prinssi sanoi hymyillen. Hän kertoi Lumikille kaiken, mitä oli tapahtunut ja kuinka paljon hän tätä rakasti. "Tuletko kanssani isäni linnaan ja vaimokseni?" Lumikki katsoi ystävällistä prinssiä ja hurraavia kääpiöitä. "Kyllä", hän sanoi hymyillen kirkkaasti kuin aurinko. He ratsastivat prinssin valtakuntaan kääpiöiden seuratessa tiiviisti perässä. Siellä pidettiin suuret häät, joissa oli musiikkia, tanssia ja kakkua. Paha kuningatar, kuullessaan Lumikin olevan elossa ja menevän naimisiin prinssin kanssa, suuttui niin, että hän juoksi karkuun eikä häntä enää koskaan nähty. Lumikki ja hänen prinssinsä asuivat linnassa, ja seitsemän kääpiötä vieraili heidän luonaan joka sunnuntai. Ja he kaikki elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.