Olipa kerran keskellä lempeää, vihreää metsää kolme pientä porsasta. Heillä oli kiharat saparot, vaaleanpunaiset kärsät ja hyvin heiluvat korvat. He asuivat äitinsä kanssa, mutta talo oli käymässä aivan liian pieneksi kolmelle kasvavalle porsaalle. Eräänä aurinkoisena aamuna Possu-äiti pyyhki kätensä esiliinaansa ja sanoi: ”Rakkaat pienokaiseni, te olette nyt tarpeeksi isoja lähteäksenne suureen maailmaan. Teidän täytyy rakentaa omat talonne. Mutta muistakaa, mitä ikinä teettekin, tehkää se parhaanne mukaan, sillä maailmassa on Iso Paha Susi.” Kolme pientä porsasta antoivat äidilleen hyvästelysuukot. He pakkasivat pilkullisiin nenäliinoihinsa eväitä ja kipsuttelivat pitkin pölyistä tietä laulaen iloista laulua. Heistä tuntui urheilta ja jännittyneiltä. Mutta kun he kävelivät syvemmälle metsään, puut kasvoivat korkeammiksi ja varjot pitenivät. Yhtäkkiä heidän takanaan napsahti oksa äänekkäästi. RASKS! Kolme pientä porsasta jähmettyivät paikoilleen.

Porsaat katsoivat ympärilleen, mutta eivät nähneet mitään. ”Se oli vain tuuli”, sanoi ensimmäinen pieni porsas. Hän oli hieman laiska ja halusi rakentaa talonsa nopeasti, jotta pääsisi leikkimään. Juuri silloin ohi käveli mies kantaen suurta kultaisten olkien kimppua. ”Anteeksi, herra”, kysyi ensimmäinen porsas, ”saisinko nuo oljet rakentaakseni talon?” Mies suostui, ja porsas ryhtyi työhön. Hän kasasi olkia – suhis-suhis, rahis-rahis. Se ei ollut kovin tukeva, mutta se valmistui tunnissa! Ensimmäinen porsas tanssahteli iloisesti ja meni sisään ottamaan nokoset pehmeällä olkilattiallaan. Hän oli juuri sulkemassa silmiään, kun kuuli ulkoa ääntä. Se ei ollut lintu. Se ei ollut pupu. Se oli raskas, tömistelevä askel. Töms. Töms. Töms. Sitten matala, käheä ääni koputti oveen. Kop-kop-kop. ”Pieni porsas, pieni porsas, päästä minut sisään!”

Pieni porsas kurkisti olkien raosta. Se oli Susi! Sillä oli suuret keltaiset silmät, terävät valkoiset hampaat, ja se näytti hyvin nälkäiseltä. ”En, en, kautta leukani karvojen!” porsas kiljaisi. ”En päästä sinua sisään!” Susi virnisti hampaisen virnistyksen. ”Sitten minä hönkäisen ja minä puhkun ja minä puhallan talosi kumoon!” Susi veti syvään henkeä. Se imi niin paljon ilmaa, että sen rinta pullistui kuin jättimäinen ilmapallo. Puut huojuivat ja lehdet pyörivät sen jalkojen ympärillä. Pieni porsas piiloutui tuolinsa alle vapisten. Susi kumartui eteenpäin, valmiina päästämään kaiken sen ilman ulos.

HUUUUH! Susi puhalsi mahtavan tuulenpuuskan! Olkitalolla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Kultaiset korret lensivät kaikkialle – puihin, taivaalle ja ympäri maata. Talo oli poissa! Pieni porsas kiljaisi ja lähti juoksemaan neljällä pienellä jalallaan. ”Apua! Apua!” se huusi. Se juoksi tuulennopeasti, korvat läpättäen sen takana. Iso Paha Susi nuoli huuliaan ja lähti sen perään. Sen suuret tassut tömistivät hiekkatietä. Pieni porsas kuuli Suden tulevan yhä lähemmäs ja lähemmäs. Se saattoi melkein tuntea Suden kuuman hengityksen kiharasaparollaan! Juuri edessä pieni porsas näki veljensä seisomassa uuden, risuista tehdyn talon vieressä. Hän oli vain muutaman askeleen päässä!

Toinen pieni porsas oli rakentanut talonsa risuista, jotka se oli kerännyt puunhakkaajalta. Se oli hieman vahvempi kuin olkitalo, täynnä yhteen punottuja oksia ja risuja. Hän näki veljensä juoksevan ja avasi nopeasti oven. Ensimmäinen porsas syöksyi sisään, ja PAM! He lukitsivat oven juuri ajoissa. ”Turvassa!” huohotti ensimmäinen porsas. ”Älä huoli”, sanoi toinen porsas. ”Minun risutaloni on kestävä.” Mutta ulkona metsä hiljeni. Linnut lakkasivat laulamasta. Kaksi pientä porsasta kyhjöttivät yhdessä nurkassa. Sitten ikkunaverhoon ilmestyi kahden terävän korvan varjo. ”Pienet porsaat, pienet porsaat, päästäkää minut sisään!” murahti ääni, kovempaa kuin aiemmin. ”Ei, ei! Kautta leukojemme karvojen!” veljekset huusivat yhdessä. Susi ärähti. ”Sitten minä hönkäisen ja minä puhkun ja minä puhallan talonne kumoon!” Risutalo narisi ja natisi. Susi valmistautui puhaltamaan kovempaa kuin koskaan aiemmin.

Susi hönkäisi. Se puhkui. Ja sitten—RÖYH! Se puhalsi myrskyn voimalla! Risut helisivät ja vapisivat. Naps! Raks! Poks! Puiset seinät alkoivat taipua. Katto nousi suoraan pois talon päältä! Hirveällä ryminällä risutalo romahti polttopuukasaksi. Kaksi pientä porsasta kömpivät ulos raunioista. He olivat pölyn peitossa, mutta he eivät pysähtyneet ravistelemaan sitä pois. He juoksivat! He juoksivat kohti kukkulaa, jossa kolmas veli asui. Susi oli nyt raivoissaan. Se oli hyvin nälkäinen ja hyvin äkäinen. Se pinkoi heidän perässään louskuttaen leukojaan. Nips, naps, nips! Porsaat näkivät edessään kauniin punaisen talon. Se näytti erittäin tukevalta. Ovi oli tehty raskaasta tammesta. He ryntäsivät sitä kohti, mutta heidän jalkansa alkoivat väsyä. Susi oli aivan heidän kintereillään!

Kolmas pieni porsas oli kaikista viisain ja ahkerin. Hän oli viettänyt päiviä muuraten raskaita punaisia tiiliä ja tiivistäen niitä tahmealla laastilla. Hän kuuli hälinän ja tempaisi raskaan tammiovensa auki. Hänen kaksi veljeään syöksyivät sisään, huohottaen ja puuskuttaen. KOLKS! Kolmas porsas telkesi oven ja lukitsi sen suurella rautaisella avaimella. ”Olette turvassa täällä”, sanoi kolmas porsas rauhallisesti. Hän kohensi takassa jylisevää tulta. Ulkona Susi hakkasi raskasta ovea. PAM! PAM! PAM! ”Pienet porsaat, pienet porsaat, päästäkää minut sisään!” se karjui. ”Ei, ei! Kautta leukojemme karvojen!” kaikki kolme porsasta huusivat. Susi nauroi. ”Sitten minä hönkäisen ja minä puhkun ja minä puhallan talonne kumoon!” Se veti elämänsä suurimman henkäyksen. Sen naama muuttui violetiksi. Se puhalsi, kunnes ruoho painui maahan ja puut taipuivat. Tuuli iski taloon—HUUUUH!

Tiilitalo ei liikkunut. Se ei edes värähtänyt! Susi hönkäisi uudelleen. Ja se puhkui uudelleen. Se puhalsi, kunnes sillä ei ollut enää lainkaan ilmaa. Se kaatui ruohikolle, hengästyneenä ja yskien. Tiilitalo seisoi korkeana ja vahvana sinistä taivasta vasten. Susi tajusi, ettei se voisi puhaltaa tätä taloa kumoon. Se oli raivoissaan! Se käveli edestakaisin, muristen itsekseen. Se katsoi vahvoja seiniä. Se katsoi lukittua ovea. Sitten se katsoi ylös. Se näki savupiipun katolla. Se oli leveä ja avoin. Ovela hymy levisi Suden kasvoille. ”Jos en pääse puhaltamalla sisään”, se kuiskasi, ”tulen alas katon kautta.” Se alkoi kiivetä talon seinää pitkin, kaivaen kyntensä tiiliin. Raps, raaps, raps, raaps. Sisällä porsaat kuulivat raapivan äänen katolta. He katsoivat takkaa. He katsoivat toisiaan.

”Se on katolla!” kuiskasi ensimmäinen porsas. ”Se tulee alas savupiipusta!” huusi toinen porsas. Mutta kolmas porsas vain hymyili. ”Nopeasti”, hän sanoi, ”ottakaa kansi pois suuresta keittopadasta!” Jättimäinen rautapata roikkui takassa, juuri savupiipun aukon alla. Vesi sen sisällä kiehui ja kupli kuumana. Kolme porsasta ottivat raskaan kannen pois ja odottivat. Ylhäällä katolla Susi nuoli huuliaan. ”Täältä tullaan, pikku porsaat!” se huusi. Se heilautti jalkansa pimeään savupiippuun ja päästi irti. Huiiiii! Se liukui alas pimeää tunnelia, yhä nopeammin ja nopeammin! Se luuli liukuvansa kohti herkullista päivällistä. Mutta se ei ollut liukumassa lattiaa kohti. Se oli liukumassa suoraan kohti kuplivaa, kiehuvaa vesipataa!

PLÄTS! Susi putosi suoraan kiehuvaan veteen! ”AIIII!” se ulvoi. Se singahti padasta kuin raketti, lensi takaisin ylös savupiipusta ja kierähti alas katolta. Se juoksi pois metsään, pidellen palanutta häntäänsä, ulvoen koko kotimatkan. Se ei koskaan, ikinä palannut vaivaamaan kolmea pientä porsasta. Kolme veljestä tanssivat ympäri huonetta laulaen ja nauraen. Kaksi veljestä oppivat läksynsä: kova työ palkitaan. He kaikki asuivat yhdessä onnellisina ja turvallisesti vahvassa tiilitalossa, ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Loppu.