Olipa kerran syvällä maaseudulla kaunis kesäpäivä. Vehnä oli kultaista, kaura vihreää, ja alhaalla veden äärellä sorsaemo hautoi pesässään. Se oli istunut siinä jo hyvin kauan. Yksi toisensa jälkeen munat alkoivat särkyä. Piip! Piip! Pieniä keltaisia päitä ilmestyi näkyviin. "Kvaak! Kvaak!" sanoi sorsaemo, ja kaikki ankanpoikaset katselivat suurta vihreää maailmaa. Mutta yksi muna oli vielä jäljellä. Se oli hyvin suuri ja hyvin hiljainen. Vanha sorsa tuli vierailulle ja katsoi pesää. "Tuo on kalkkunanmuna!" se varoitti. "Jätä se rauhaan ja mene opettamaan muita uimaan." Sorsaemo katsoi suurta munaa. "Ei, olen istunut jo näin kauan", se sanoi. "Istun vielä hetken." Yhtäkkiä suuri muna heilahti hieman. Naks! Pala kuorta putosi pois.

Ulos pyörähti viimeinen linnunpoikanen. Mutta voi sentään! Se ei ollut keltainen ja pörröinen. Se oli suuri, harmaa ja näytti hyvin kömpelöltä. "Tuo on hirvittävän suuri ankanpoikanen", sanoi sorsaemo. "Se ei näytä lainkaan muiden kaltaiselta." Seuraavana aamuna aurinko paistoi kirkkaasti. Sorsaemo vei perheensä alas vallihaudalle. Plumps! Se hyppäsi veteen. "Kvaak! Kvaak!" se kutsui, ja yksi ankanpoikanen toisensa jälkeen hyppäsi perässä. Vesi peitti niiden päät, mutta ne ponnahtivat heti takaisin pintaan ja kelluivat kauniisti. Sitten oli suuren harmaan vuoro. Se seisoi mutaisen penkereen reunalla. Vanha sorsa oli sanonut sen olevan kalkkuna, eivätkä kalkkunat osaa uida. Sorsaemo pidätti hengitystään, kun harmaa poikanen hyppäsi.

Se ui! Itse asiassa se ui erittäin hyvin, pitäen päänsä korkealla. "Se ei ole kalkkuna", sorsaemo sanoi ylpeänä. "Tulkaa mukaan, lapset! Menemme maatilan pihalle tapaamaan muita eläimiä." Mutta maatilan piha oli meluisa ja pelottava paikka. Muut sorsat tuijottivat harmaata veljeä. "Katso kuinka ruma tuo on!" eräs sorsa sihahti ja puri harmaata ankanpoikasta niskaan. Jopa kanat nokkivat sitä. Suuri kalkkuna pöyhisti itsensä kuin laiva täysissä purjeissa, muuttui punaiseksi ja kotkotti äänekkäästi suoraan köyhän ankanpoikasen kasvoille. Päivä päivältä tilanne paheni. Jopa sen omat veljet ja siskot sanoivat: "Kunpa kissa nappaisi sinut, sinä ruma otus!" Köyhä ankanpoikanen katsoi matalaa aitaa. Se oli surullinen ja peloissaan.

Se teki päätöksensä. Se sulki silmänsä ja lensi aidan yli! Pensaiden pikkulinnut lensivät pois säikähtyneinä. "Se johtuu siitä, että olen niin ruma", ankanpoikanen ajatteli. Se juoksi, kunnes saapui suurelle suolle, jossa villisorsat asuivat. Se oli väsynyt ja yksinäinen. Se pysyi siellä kaksi päivää yrittäen piileskellä kaislojen alla. Yhtäkkiä—Pum! Pum! Metsästäjiä oli kaikkialla suolla! Ruudinsavu leijui kuin pilvet veden yllä. Loiskis! Metsästyskoirat hyppäsivät veteen, kahlaten mudan läpi. Köyhä ankanpoikanen oli kauhuissaan. Se käänsi päänsä piilottaakseen sen siipensä alle, mutta juuri silloin sen eteen ilmestyi kauhistuttavan suuri koira! Sen kieli roikkui ulkona ja sen silmät tuijottivat vihaisesti. Koira työnsi suuren kuononsa aivan ankanpoikasen viereen.

Koira nuuhkaisi... ja sitten loiskis! Se meni pois koskematta siihen. "Voi, luojan kiitos", ankanpoikanen huokaisi. "Olen niin ruma, ettei edes koira halua purra minua." Se makasi paikallaan auringonlaskuun asti. Sitten se juoksi niin kovaa kuin jaloistaan pääsi. Myrsky alkoi nousta. Tuuli oli niin voimakas, että ankanpoikasen täytyi istua pyrstönsä päällä, jotta se ei lentäisi tiehensä! Pimeässä se näki pienen mökin. Se oli vanha ja ränsistynyt, mutta se tarjosi suojaa. Oven alasarana oli irronnut, jättäen juuri tarpeeksi suuren raon, josta mahtui pujottautumaan sisään. Vävisten ja märkänä ankanpoikanen livahti sisään. Mutta talo ei ollut tyhjä. Nurkassa hohtavat silmät tarkkailivat sitä.

Siellä asui vanha nainen kissansa ja kanansa kanssa. Kissa osasi köyristää selkäänsä ja kipinöidä. Kanalla oli lyhyet pienet jalat ja se muni hyviä munia. Aamulla he näkivät oudon ankanpoikasen. "Osaatko munia?" kysyi kana. "En", sanoi ankanpoikanen. "Osaatko köyristää selkääsi ja kehrätä?" kysyi kissa. "En", sanoi ankanpoikanen. "Sitten olet hyödytön", he sanoivat. Ankanpoikanen istui nurkassa surullisena. Se muisti raikkaan ilman ja auringonpaisteen. Se muisti, kuinka hyvältä tuntui kellua vedessä. "Haluan mennä uimaan", ankanpoikanen sanoi kanalle. "Olet hullu", kotkotti kana. "Kysy kissalta. Se on viisain, jonka tunnen. Kysy siltä, tykkääkö se uida!" Ovi oli auki. Ulkona syystuuli puhalsi lehtiä.

Ankanpoikanen tiesi, ettei se kuulunut mökkiin. Se vaappui ulos syksyiseen maailmaan. Se ui ja sukelsi, mutta kaikki eläimet jättivät sen huomiotta, koska se oli niin ruma. Eräänä iltana auringon laskiessa parvi kauniita lintuja tuli esiin pensaista. Ankanpoikanen ei ollut koskaan nähnyt mitään niin ihanaa. Ne olivat häikäisevän valkoisia, ja niillä oli pitkät, sirot kaulat. Ne olivat joutsenia. Ne päästivät oudon, kovan huudon, levittivät upeat siipensä ja lensivät yhä korkeammalle. Ruma ankanpoikanen pyöri vedessä kuin pyörä, venyttäen kaulaansa niitä kohti. Se rakasti niitä enemmän kuin mitään, mitä se oli koskaan rakastanut. Mutta talvi oli tulossa. Sää muuttui yhä kylmemmäksi. Lampi alkoi jäätyä. Ankanpoikasen täytyi polkea jaloillaan koko ajan, jotta vesi ei jäätyisi umpeen. Yhtäkkiä se oli liian väsynyt liikkumaan. Jää sulkeutui sen ympärille, vangiten sen jalat. Se oli juuttunut kiinni jäähän!

Aikaisin seuraavana aamuna maanviljelijä kulki ohi. Hän näki köyhän linnun, rikkoi jään puukengällään ja kantoi sen kotiin. Maalaistalon lämpö herätti ankanpoikasen takaisin eloon. Mutta maanviljelijän lapset halusivat leikkiä sen kanssa, ja ankanpoikanen oli kauhuissaan! Se luuli, että he halusivat satuttaa sitä. Paniikissa se räpytteli ylös—loiskis!—suoraan maitoämpäriin! Maitoa roiskui kaikkialle. Maanviljelijän vaimo kirkaisi ja nosti kätensä ylös. Melusta säikähtäneenä ankanpoikanen lensi voitiinuun ja sitten jauhotynnyriin! Voi, mikä näky se olikaan! Lapset nauroivat, koira haukkui ja vaimo ajoi sitä takaa hiilihangolla. Ovi puhallettiin auki. Ankanpoikanen rämpi ulos lumeen. Oli purevan kylmä, eikä sillä ollut minne mennä.

Olisi liian surullista kertoa kaikista vaikeuksista, joita köyhä ankanpoikanen kärsi tuona pitkänä, ankarana talvena. Mutta se selvisi hengissä. Vihdoin aurinko alkoi taas paistaa lämpimästi. Leivoset lauloivat. Oli kevät! Ankanpoikanen räpytteli siipiään. Ne tuntuivat vahvemmilta kuin ennen. Se lensi, kunnes laskeutui suureen puutarhaan, jossa oli omenapuita ja syreenejä. Ja siellä, vedessä uiden, oli kolme kaunista valkoista joutsenta. "Lennän niiden luo", se ajatteli. "Ne saattavat nokkia minut kuoliaaksi, koska olen niin ruma, mutta en välitä. On parempi kuolla niiden toimesta kuin tulla sorsien puremaksi tai kanojen nokkimaksi." Se ui kohti kuninkaallisia lintuja. Ne ryntäsivät sitä vastaan pörhistellen höyheniään. "Tappakaa minut!" kuiskasi köyhä olento ja kumarsi päänsä alas veteen odottaen loppua. Mutta kun se katsoi alas, se näki oman heijastuksensa kirkkaassa sinisessä vedessä.

Se ei nähnyt kömpelöä, tummanharmaata lintua. Se näki joutsenen! Se ei ollut enää ruma ankanpoikanen. Se oli kaunis valkoinen joutsen! Suuret joutsenet uivat sen ympärillä ja silittivät sitä nokillaan toivottaakseen sen tervetulleeksi. Puutarhaan tuli lapsia leivän ja kakun kanssa. Nuorin lapsi huusi: "Katsokaa! Siellä on uusi!" Ja muut lapset huusivat: "Kyllä, uusi on saapunut! Se on kaikkein kaunein niistä kaikista!" Vanhat joutsenet kumarsivat sille. Uusi joutsen tunsi itsensä hyvin ujoksi ja piilotti päänsä siipensä alle. Se oli niin onnellinen, mutta ei ylpeä, sillä hyvä sydän ei ole koskaan ylpeä. Se pöyhi höyheniään, kaartoi hoikkaa kaulaansa ja ajatteli: "En koskaan unelmoinut tällaisesta onnesta, kun olin ruma ankanpoikanen." Ja se eli onnellisena elämänsä loppuun asti.